Olemme Vastuu Groupilla työyhteisönä siinä kiitollisessa asemassa, että pystyimme koronaepidemiasta johtuneen etätyön alkaessa toimimaan täysin etänä ja se oli kaikille tuttua jo ennestään. Etätyön hieno puoli on se, että saa tehdä työt kotona, ei mene aikaa kodin ja työpaikan välillä liikkumiseen, jää enemmän aikaa perheen kanssa oloon ja muuhun olennaiseen. Mikä kumma siitä tekeekin silti välillä niin vaikeaa?
Jatkuva etätyö on ajoittain haastavaa
Pohdiskelin syitä siihen, miksi etätyöskentely tuntuu toisinaan vaikealta. Yksi syy, ainakin minulle, on päivien yksitoikkoisuus. Minulle esimerkiksi siirtymät paikasta toiseen ja maisemien vaihdokset ovat tärkeitä. Ajatus kulkee paremmin, kun olen eri maisemissa. Työpäivien kaava toistaa helposti itseään, jos sitä ei tietoisesti riko. Kroppakin protestoi huonoja työasentoja ja vähäisiä askelmääriä verrattuna aiempaan.
Toinen syy on kokonaisvaltaisen yhteyden puute toisiin ihmisiin ja merkityksettömyyden kokemus. Osa työn tuomaa merkitystä on ideoiden, töiden sparrailu muiden ihmisten kanssa ja ylipäätään työkavereiden kanssa vuorovaikutuksessa olo. Toki tätä tehdään etänäkin, mutta se ei tunnu niin merkitykselliseltä kuin kasvokkain tapahtuva. Minulle vuorovaikutuksessa on oleellista läsnäolo, niin keholla kuin mielelläkin. Ne ovat yhtä. Etänä jää paljon näkemättä ja kokematta toisen eleistä, katseista, kehon sanattomista viesteistä. Vuorovaikutus ja yhteys ovat jotenkin kevyempiä. Syvempi yhteys ja merkityksen kokemus eivät ole samalla tasolla kuin samassa tilassa ollessa.
Kolmas syy on epätietoisuus. Olen tietoisesti tehnyt töitä sen kanssa, että hyväksyn olosuhteet ja tilanteet, joihin en voi vaikuttaa. Korona on sellainen. Silti epätietoisuus nostaa päätään aika ajoin. Huomaan haikailevani johonkin menneeseen tai normaaliin tulevaan. Kuitenkin ainoa hetki, mistä käsin voin toimia, on nyt. Antaudun hetkelle uudelleen ja uudelleen, ja olo muuttuu taas kevyemmäksi.
Epätietoisuuden hyväksyminen auttaa jaksamaan
Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että olen tehnyt matkan itseeni ja väitän tuntevani itseni. Hyväksyn sen, että olen välillä epätietoisuuden vallassa ja kohta taas hyvin päämäärätietoinen. On ihan ok olla välillä hukassa ja kohta taas huomata olevansa juuri oikealla polulla, omalla polullaan. Pappani sanoi aina, että: ”Niin on hyvä kun menöö.” Tämä on minulle tärkeä arvo.
Viime aikoina olen pohtinut myös sitä, että kumpi on olennaisempaa, saada se mitä haluaa vai haluta sen mitä saa. Mielestäni omalla polulla kulkiessani, silloin kun on hyvä niin kuin menöö, haluan sen mitä saan ja otan sen ilolla ja kiitollisuudella vastaan. Vaikka nyt kykyämme käsitellä epävarmuutta koetellaan, syvällä sisimmässä on silti luottamus itseen, toisiin ja maailmaan. Niin on hyvä kun menöö.
Haluatko lukea muita yrityskulttuuripostauksiamme? Löydät ne täältä!
Saaran kirjoitus jatkaa postaussarjaa, jossa kerromme yrityskulttuuristamme ja matkastamme itseohjautuvana organisaationa. Voit tilata blogipostauksemme sähköpostiisi ja pysyt näin ajan tasalla matkamme kulusta.
