Vuosi tai pari sitten sain sähköpostin. Ei mitään erikoista, mutta kuitenkin täsmälleen sen, mitä tarvitsin. Kävelin suoraan viestin lähettäjän työhuoneeseen kiittämään ajoissa tulleesta ja täsmällisestä viestistä. Huoneessa istui kaksi vakavaa miestä, jotka molemmat pysähtyivät kuuntelemaan. Kiitokseni jälkeen toinen katsoi minua kulmiensa alta. "Oliko tuo sarkasmia?" Vakuutin olevani ihan tosissani ja oikeasti ilahtunut. Toinen miehistä – viestin lähettäjä – kääntyi rauhassa takaisin työnsä pariin ja totesi kuin ohimennen "kyllä tuo ainakin minun päiväni pelasti".
Tilanne on jäänyt kaikessa vähäsanaisuudessaan mieleen hyvin elävästi. Se pieni vaikutus – "kiitos" ja yksi päivä pelastettu. Omakin päiväni pelastui kun kuulin, mitä omat sanani saivat aikaan kiitetyn mielentilassa.
Pienikin kiitos päivässä riittää
Yritän kiittää päivittäin, ja samaa tekee meillä moni muukin. Jos ei muusta, niin vähintään siitä, että työkaveri ojentaa jääkaapista maitopurkin. Yleensä kiitoksen aiheita löytyy kuitenkin ihan etsimättäkin. Yksi keitti kahvit, toinen auttoi etsimään vastauksia kysymyksiini. Kolmas lähetti selvityspyyntönsä niin selkein pohjatiedoin, että ongelma ratkesi kuin itsestään, neljäs otti osan projektia omalle vastuulleen. Viides teki taas yhden päivän hiljaista ja vakaata työtään, joka on pohjana kaikkien muiden onnistumisille.
Meillä kaverin kiittäminen on tehty helpoksi ja konkreettiseksi – joskus tilanne kun vaatii kättä pidempää. Yleisen tilamme nurkassa on "kiitoskaappi", eli vitriini täynnä mitä moninaisempia esineitä ja asioita, joista voi valita kiitoksen kohteelleen sanojen tueksi jotain pientä kivaa. Lyhyt ylistyspuhe, kiitosesineen luovutus ja halaus ovat muodostuneet jo tutuksi rutiiniksi, joka kenen tahansa on helppo toteuttaa.
Tärkeintä on kuitenkin se sana. Se, että muistan ottaa aikaa, pysähtyä ja kertoa kaverille, että hän teki hyvää työtä, jota arvostan, että hän oli avuksi. Sen kuuleminen voi pelastaa kenen tahansa päivän.
